Aiemmassa blogissani keskustelin vaikuttavuusinvestoimisesta (impact investing) uutena tapana ratkaista terveydenhuollon rahoitusongelmia ja edistää väestöterveyttä. Lupasin seuraavaksi käsitellä vaikuttavuusinvestoimista sijoittajan näkökulmasta, jolloin voidaan puhua vaikuttavuussijoittamisesta. Tämä keskustelu sopii yhtä hyvin niin terveydenhuoltoon, sosiaalisiin ongelmiin, kiertotalouteen kuin ympäristönsuojeluun liittyviin vaikuttavuusinvestointihankkeisiin.

Tarkoitan tässä tarkastelussa vaikuttavuussijoittamisella hankkeita, joissa sijoittajan saama tuotto on sidottu suoraan hankkeiden mitattavissa olevaan yhteiskunnalliseen vaikutukseen. Tyypillisesti sijoitetulle pääomalle tuottoa maksava taho on julkisen sektorin toimija, joka saa hyödyn vaikuttavuudesta joko alempina kustannuksina tai korkeampina verotuloina tai muina maksuina.

”Laajempi” vaikuttavuussijoittamisen määrittely kattaa kaiken sijoitustoiminnan, jossa pyrkimyksenä on saada aikaan yhteiskunnallista vaikuttavuutta. Tämä markkina on globaalisti huomattavasti suurempi ja kattaa esimerkiksi energiahankkeisiin ja muuhun infrastruktuuriin, rahoituspalveluihin, asumiseen, elintarvikesektoriin ja terveyteen liittyviä oman ja vieraan pääoman ehtoisia sijoituksia yrityksiin. Kohdeyhtiöt siis tavoittelevat yhteiskunnallista hyötyä, mutta sijoittajien tuotto muodostuu tavanomaiseen tapaan kohdeyritysten osingonjaosta ja arvonnoususta tai velkainstrumenttien tuotoista.

”Vaikuttavuusinvestoimista käsittelevissä keskusteluissa sijoittajien ääni on mielestäni jäänyt usein liian vähälle huomiolle.”

Edellä ”suppeasti” määritellyissä vaikuttavuusinvestoimisen hankkeissa on kaksi avaintoimijaa: julkisen sektorin järjestäjä, eli maksaja, ja sijoittajat, jotka ottavat kantaakseen hankkeen taloudelliset riskit. Ilman näitä kahta tahoa ja yhteisymmärrystä niiden välillä tavoitteista, mittareista ja tulosten jaosta hankkeet eivät etene. Kolmas keskeinen taho on ratkaisuekosysteemin toimijat, joille sijoittajien varoja kanavoidaan jonkun sijoitusinstrumentin, esimerkiksi rahaston välityksellä.

Vaikuttavuusinvestoimista käsittelevissä keskusteluissa sijoittajien ääni on mielestäni jäänyt usein liian vähälle huomiolle. Tässä blogissa keskitynkin sijoittajan näkökulmaan pohjautuen omiin aiempiin kokemuksiini varainhoitoliiketoiminnan johtotehtävissä ja sijoittajana sekä keskusteluihin instituutiosijoittajien kanssa.

Keskustelen tässä kirjoituksessa ammattimaisten instituutiosijoittajien kannustimista osallistua vaikuttavuussijoittamisen hankkeisiin. Instituutiosijoittajiksi luen eläkeyhteisöt, vakuutusyhtiöt, pankit, apurahoja jakavat säätiöt, perheiden ja sukujen sijoitusyhtiöt (family offices), yliopistot ja korkeakoulut, kaupungit ja kunnat, työnantaja- ja työntekijäjärjestöt sekä muut yleishyödylliset yhteisöt. Yhteistä tälle monenkirjavalle joukolle on, että niiden sijoitusvaroja hoidetaan ammattimaisesti asiantuntijavoimin.

Yksityissijoittajat ovat myös mahdollinen sijoittajajoukko vaikuttavuussijoittamisen hankkeissa. Yksityisten ei-ammattimaisten sijoittajien osalta sijoitusmarkkinasääntely rajaa pois monet sijoituskohteet, joissa esimerkiksi sijoitusriskien riittävä hajautus ei ole mahdollista, tuotteen tuoton muodostuminen on monimutkaista tai sijoitus on luonteeltaan epälikvidi. Toistaiseksi vaikuttavuussijoittamisen hankkeet ovat lähtökohtaisesti epälikvidejä ja hajautus on vähäistä. Kun markkina kehittyy, niin myös yksityissijoittajille aukeaa enemmän sijoitusmahdollisuuksia.   

Mahdollisuus ratkaista yhteiskunnallisia ongelmia on ilman muuta voimakas kannustin instituutiosijoittajille olla kiinnostunut vaikuttavuussijoittamisen hankkeista. Suomalaiset instituutiosijoittajat ovat viimeisen 10 vuoden aikana nostaneet sijoitusten vastuullisuuden sijoitustoimintaa ohjaavaksi tavoitteeksi sijoitustuoton rinnalle. Suurimmat suomalaiset eläkeyhteisöt ovat jättimäisiä sijoittajia myös globaalilla tasolla. Ne ovat vaikuttaneet niin varainhoitotalojen kuin suoraan yritystenkin tapaan ottaa huomioon ympäristöön, yhteiskuntavastuuseen ja hyvään hallintoon (Environmental, Social and Governance issues, ESG) liittyviä kysymyksiä. Vastuullinen sijoittaminen onkin nykyään arkipäivää, oikeastaan kaiken sijoittamisen tulee olla vastuullista.

”Laajan” määrittelyn mukaisen vaikuttavuussijoittamisen markkinan arvioidaan olevan globaalisti 715 miljardin dollarin suuruinen. Vaikuttavuussijoittamisen hankkeet, joissa sijoittajan tuotto riippuu suoraan saavutetusta yhteiskunnallisesta vaikutuksesta, ovat toistaiseksi pieni osa globaalista vaikuttavuusmarkkinasta. Yhteensä maailman vajaassa 200 SIB-hankkeessa (Social Impact Bond) on noin 420 miljoonaa dollaria sijoituspääomia.

”Suppeasti” määritelty vaikuttavuussijoittaminen voidaan nähdä vastuullisen sijoittamisen kuninkuuslajina: sijoittajat saavat tuottoa vain aidosta yhteiskunnallisesta hyödystä tai edistyksestä. Miten vaikuttavuussijoittamisesta voitaisiin tehdä houkutteleva sijoituskohde suomalaisessa sijoituskentässä?

Yhteiskunnallinen vaikuttavuus on hyvä myyntivaltti sijoitusratkaisujen markkinassa, mutta realismia on todeta, että sijoituskohteen riski-tuotto-profiilin pitää olla mielekäs suhteessa muihin vaihtoehtoisiin sijoituskohteisiin. Institutionaaliset sijoittajat ottavat riskejä, mutta vain hallittuja riskejä.

Koska Suomessa ei juurikaan ole ns. filantrooppisia sijoittajia, eli hyväntekeväisyyssijoittajia, jotka eivät välttämättä odota saavansa sijoitukselleen tuottoa tai edes koko pääomaansa takaisin, pitää myös vaikuttavuussijoittamisen hankkeet muotoilla niin, että instituutiosijoittajat voivat niihin osallistua.

Suomalaisen sijoitusmarkkinassa eläkeyhteisöjen merkitys on korostunut. Noin 200 miljardin euron eläkevarat muodostavat noin 90% instituutiosijoittajien varoista. Eläkeyhteisöjen tulee lain mukaan sijoittaa varansa ”tuottavasti ja turvaavasti”.  Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että yhteiskunnallisen vaikuttavuuden saavuttamiseksi odotetusta tuotosta ei voida tinkiä. Monilla muillakin instituutiosijoittajilla on sijoitusstrategiassaan julkilausuttuja tavoitteita koskien reaalituottoa ja salkun riskitasoa (volatilitettia), jotka ohjaavat sijoituspolitiikkaa.

Toki pienempiä, luonteeltaan kokeellisia vaikuttavuusinvestointihankkeita, voi mahdollisesti rahoittaa ilman suuria instituutiosijoittajia, mutta silloin hankkeiden vaikuttavuus yhteiskunnallisesta näkökulmasta jää vähäiseksi. Yhteiskunnallisen muutoksen vauhdittaminen edellyttää yksityisten pääomien saamista mukaan merkittävällä tavalla. Siksi vaikuttavuusinvestointihankkeissa sijoittajien äänen on kuuluttava heti alusta alkaen.

Mitä tämä tarkoittaa käytännössä vaikuttavuusinvestointien edistämisen kannalta?

Kaksi sijoittajalle tärkeää näkökulmaa nousee esiin. Ensinnäkin onnistuneen vaikuttavuusinvestoimisen hankkeen julkiselle sektorille toteutuvien säästöjen (tai suurempien tulojen) jako sijoittajien ja julkisen sektorin välillä tulee määritellä sijoittajan näkökulmasta mielekkäällä tavalla.

Vaikuttavuusinvestointihanke on lähtökohtaisesti pitkäaikainen sijoitus, pisimmillään jopa yli 10 vuotta. Sijoituskohde on lähtökohtaisesti myös täysin epälikvidi, eli jälkimarkkinaa sijoitukselle ei ole.

Sijoituksen tuotto on korvaus riskistä, jonka sijoittajat kantavat. Jos pääoman menettämisen riski arvioidaan suureksi, pitää myös hankkeen onnistuessa sijoittajien tuotto olla riittävän suuri. Tässä liikutaan herkällä alueella.

Onko julkisen sektorin tilaajilla valmius hyväksyä se, että hankkeen onnistuessa sijoittajat saavat sijoitukselleen hyvän tuoton? Miltä kuulostaa tilanne, jossa sijoittaja sijoittaa 10 miljoonaa euroa ja saa hankkeen onnistuessa 20 miljoonaa euroa 10 vuoden kuluttua?  Onko se törkeää rahastusta? Sijoittajan näkökulmasta se on noin 7%:n vuosituotto epälikvidille sijoitukselle. Vastaavan tuoton saisi keskimäärin sijoittamalla pörssiosakkeisiin, jotka ovat täysin likvidi omaisuusluokka. Toki pitää tuoton lisäksi arvioida sijoituksen riskillisyys suhteessa muihin sijoituksiin. Siitä keskustelemme alla lisää.

Julkisen sektorin tilaaja saattaakin haluta rajata maksimituoton tiettyyn tasoon. Sijoittajan näkökulmasta tämä sopii hyvin, kunhan myös sijoituspääoman osittaista tai kokonaista menettämistä rajataan vastaavasti.  Miten sijoittajien riskiä voi rajata käytännössä? Välineitä on monia, ja kaikille yhteistä on luonnollisesti se, että joku toinen taho ottaa taloudellista riskiä kantaakseen. Riskiä voi jakaa, mutta sitä ei voi poistaa.

”Sijoittajat eivät lähtökohtaisesti ole lääketieteen tai käyttäytymistieteiden asiantuntijoita.”

Sijoittajan kannalta myönteistä on myös se, että riskiä jakaa taho, joka ymmärtää sijoituskohteen tuottoon liittyvästä riskistä enemmän kuin sijoittaja itse. Ratkaisuja tarjoavilla yrityksillä on paras tietämys omien palveluiden ja ratkaisujen toimivuudesta. Myös julkisen sektorin maksajalle voi olla mielekästä ottaa osa taloudellisesta riskistä kantaakseen.

Vaikuttavuusinvestoimisen todellisuus onkin paljon monimuotoisempi kuin arkkityyppinen jako julkisen sektorin maksajaan, ratkaisuekosysteemin tuottajiin ja hankkeen rahoittaviin sijoittajiin. Maailmalla on monia esimerkkejä hankkeista, joissa taloudellista riskiä jaetaan kaikkien toimijoiden kesken.

Toinen instituutiosijoittajan sijoituspäätökseen keskeisesti vaikuttava tekijä on kyky arvioida sijoitukseen liittyvää riskiä. Kuinka todennäköistä on, että tavoitellut vaikutukset saavutetaan ja julkisen sektorin kustannussäästöt (tai lisätulot) realisoituvat odotetulla tavalla. Tämä on ehkä suurin epävarmuustekijä sijoittajan näkökulmasta vaikuttavuusinvestoimisen hankkeissa.

Esimerkiksi terveydenhuoltoon liittyvissä vaikuttavuusinvestoimisen hankkeissa sijoittajat eivät lähtökohtaisesti ole lääketieteen tai käyttäytymistieteiden asiantuntijoita. Miten arvioida esimerkiksi ehdotettujen terapioiden tehokkuutta, potilaiden motivaatiota osallistua tarjottuihin palveluihin ja ratkaisuekosysteemin toimijoiden osaamista?

Yksinkertaista vastausta riskien arviointiin liittyviin kysymyksiin ei ole. Hankkeen huolellinen valmistelu ja riskien läpinäkyvä avaaminen sijoittajille on olennaista. Vahvojen ekosysteemiyritysten osallistuminen riskien jakoon on yksi varmuutta sijoittajille tuova asia.

Lopuksi vielä yksi huomio vaikuttavuussijoittamisen hankkeiden tuotoista ja riskeistä. Tällaiset yhteiskunnallisia ongelmia ratkaisemaan pyrkivät hankkeet ovat lähtökohtaisesti korreloimattomia markkinariskin kanssa. Kuulostaa ehkä teoreettiselta, mutta sijoittajan näkökulmasta tämä on kiinnostavaa. Esimerkiksi jonkin kansansairauden ehkäisemiseen tähtäävän suomalaisen vaikuttavuussijoittamisen hankkeen tulokset eivät ole millään tavalla yhteydessä globaalien osakemarkkinoiden kehitykseen. Tällaisen sijoituksen lisääminen sijoitussalkkuun parantaa riski-tuotto-suhdetta olettaen, että sijoituksen odotettu tuotto on riittävä.

Suomalaiset instituutiosijoittajat ovat globaalilla tasolla olleet jo pitkään eturintamassa vaikuttamassa vastuullisen sijoittamisen edistämiseen. Vaikuttavuussijoittaminen, jossa sijoitustuotot riippuvat suoraan saavutetuista yhteiskunnallisista hyödyistä, avaa sijoittajille aivan uuden tavan sijoittaa vastuullisesti. Tavan, jossa voi olla varma siitä, että realisoitunut sijoitustuotto on seurausta yhteiskunnallisen hyödyn kasvamisesta.

Anssi Rantala